Tässä Netflixissä nopeasti suuren suosion saavuttaneessa gore-trillerissä Netflix kilpailijat pelaavat lasten pelejä voittaakseen valtavia rahapalkintoja… ja jos he häviävät, he kuolevat. Kestätkö sitä?
Entä jos voittamalla leikkikentän pelejä voisi rikastua ? Se on Squid Game -sarjan lähtökohta – et eteläkorealainen tv-sarja , joka on tällä hetkellä Netflixin ykkönen ympäri maailmaa – jossa velkaantuneet pelaajat ilmoittautuvat osallistumaan kuuteen peliin voittaakseen 45,6 miljardin wonin (noin 33 miljoonan euron) rahapalkinnon. Mutta jos häviät, sinut tapetaan. Ensimmäisessä jaksossa Grandma’s Footsteps -pelissä (tunnetaan Etelä-Koreassa nimellä Red Light, Green Light) ruumiit kasaantuvat, kun voittajat siirtyvät järkyttyneinä toiseen kierrokseen. Se on peli, eräänlainen Takeshi’s Castle, jossa kuolee ihmisiä, tai kuin Saw-elokuvat.
Jos kestät ensimmäisen jakson tapahtumat, jatko on hyvin rakennettu kauhuelokuva, joka on kiehtonut katsojia. Tämä yhdeksän jakson sarja on ensimmäinen korealainen sarja, joka on saavuttanut ensimmäisen sijan Yhdysvaltojen suoratoistopalvelussa, ja se on tällä hetkellä ykkönen Ranskassa. Sen menestys ei ole yllätys sukupolvelle, joka on ollut koukussa murhanhimoiseen dystooppiseen sarjaan The Hunger Games ja kulttisarjaan Battle Royale . Squid Game :n taustalla on kuitenkin Etelä-Koreassa nykyään vallitseva todellinen varallisuusero.
Lähin vertailukohta on toinen eteläkorealainen draama , vuoden 2019 Oscar-palkittu elokuva Parasite , joka onnistui vangitsemaan ajan hengen ja jossa maan sosiaalisten luokkien väliset jakolinjat johtivat veriseen lopputulokseen. Kuten elokuvassa, sarjan analogia on toisinaan liioiteltu, etenkin kun katsojat tutustuvat peliin, joka on täynnä kliseitä, mutta lähtökohta on välittömästi kiinnostava. Kyllä, pelit ovat kauhistuttavia, mutta kuinka paljon ne ovat pahempia kuin niiden ihmisten puolielämä, jotka elävät loputtomassa velkakierteessä?
Mestarilliset jännityskertymät antavat sarjalle välttämättömän vetovoiman, ja näytelmät ovat hirvittävän kekseliäitä, mutta sarjan näyttelijävalinnat pitävät katsojat jännityksessä. Epätodennäköisiä sankareitamme johtaa Seong Gi-hun ( Lee Jung-jae ), pakkomielteinen peluri, jolla on kultainen sydän, ja hänen lapsuudenystävänsä Cho Sang-woo ( Park Hae-soo ), häpeään joutunut pankkiiri, joka pakenee poliisia. Yksi sarjan vahvuuksista on nähdä kylmäverinen ja neuvokas taskuvaras Kang Sae-byeok ( Jung Ho-yeon ) – pohjoiskorealainen saattaja, joka yrittää pelastaa eronneen perheensä – oppivan luottamaan ympärillään oleviin ihmisiin.
Tämä sekalainen ryhmä tarjoaa yllättävän pehmeän sydämen sarjalle, jossa satoja ihmisiä murhataan säännöllisesti ja sivujuonena on elinkauppa. Yöt makuusalissa, jossa suhteet syntyvät ja hajoavat, tekevät draamasta rauhallisemman, usein pelihallia itseäänkin järkyttävämmän. Lee on niin hymyilevä, että hän yksin tuo keveyttä, kun kauhu käy liian voimakkaaksi (mikä tapahtuu usein).
Älykkäästi Squid Game hyödyntää kulttuurista pakkomiellettä televisio-ohjelmien peleihin . Pelaajia tarkkaillaan, mutta katsoja on vain askeleen päässä, ja on mahdotonta olla asettumatta heidän asemaansa. Sarjan anekdootit osoittavat selvästi, että kuka tahansa voi joutua velkaantumaan epäonnen vuoksi, ja kuvat ovat täynnä tuttuja elementtejä. Niissä on labyrinttimäisiä käytäviä, kiliseviä ääniraitoja ja ylimitoitettuja liukumäkiä, kuin maailman pahimmassa lastenjuhlissa. Tässä maailmassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Hwang Dong-hyuk esittää jännittäviä dilemmoja – pettäisitkö ystäväsi pelastaaksesi henkesi – ja antaa niiden kehittyä jännittävissä tilanteissa.
Netflix on kokeillut interaktiivista draamaa aiemmin vuoden 2018 elokuvassaan Black Mirror: Bandersnatch, jossa katsojat voivat tehdä valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se on eräänlainen televisioversio valitse-oma-seikkailusi -kirjoista, mutta sen älykkyys on joskus mennyt tarinan kustannuksella. Squid Game osoittaa, että katsojien ei tarvitse tehdä valintoja ruudulla voidakseen eläytyä hahmojen kohtaloihin. Vaikka interaktiivisia elementtejä ei ole, sarjassa on kyky luoda yhteys, mikä todennäköisesti selittää sen valtavan suosion. Panokset ovat korkeammat, mutta tunteet ovat visuaalisesti tuttuja, ja jokaisessa jaksossa on mukana koulun pihapolitiikkaa. Yhdessä jaksossa on sydäntä särkevä kohtaus, jossa joukkueen jäsenet valitaan ennen ottelun alkua. Vaikka kuoleman uhka ei olekaan olemassa, eikö viimeisenä valituksi tuleminen ole aina tuntunut maailmanlopulta?